"Nyt tarvitaan uhrauksia" - armottomuudesta jauhavat aikuiset pilaavat nuorisourheilun

13-vuotiaan skeittari Heili Sirviön olympiasuoritus oli hieno. Hattu päästä ja kaikki kunnia. 

Samalla jäitä hattuun häntä mediassa kommentoiville toimittajille ja monille muille aikuisille. 

Urheilutoimittaja Teemu Suvinen ehti ensimmäisten joukossa menettämään järkensä Sirviön napatessa pistesijan. Helsingin Sanomiin kirjoittamassa jutussaan (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010613554.html) Suvinen toistelee sanoja "kaikkensa antaminen, uhraaminen, raaka, sitoutuminen, hulluus, armottomuus. 

Suvisen teksti kuulostaa kovin tutun oloiselta. Samaan jargoniin törmää esimerkiksi eräällä suomalaisella sosiaalisen median nuorisojalkapallosivustolla. Yhteistä palstan kommenteissa ja Hesarin tekstissä on sen taivastelu, ettei Suomessa ymmärretä kuinka poskettoman raaka urheilumaailma on. Meillä pohjolassa homma on aivan liian löysää kansainvälisesti verrattuna. Nyt tarvitaan uhrauksia, perkele!

Suvinen päättää artikkelinsa seuraavasti: "Mutta jos Suomessa halutaan menestyä olympialaisissa, on syytä lopettaa urheilun armottomuuden kauhistelu. Muuten ei tarvitse ihmetellä, miksi mitalisaldo näyttää nollaa."

Väite suomalaisen urheilukulttuurin löysyydestä ja yhteydestä mitalisaldoon on yksinkertaisesti virheellinen. Ensinnäkin suomalainen urheilu voi varsin hyvin kun katsotaan monien yksittäisten lajien arvokisamenestystä viime vuosilta. Esimerkiksi yleisurheilussa suomalaiset ovat niittäneet viime vuosina jopa poikkeuksellista menestystä arvokisoissa. 

Toiseksi väite siitä, ettei Suomesta nousta urheilun huipulle jonkinlaisen "uhrauksia" tai kilpailua väheksyvän kulttuurin takia on historiaton. Koskaan ennen suomalaista nuorisoa ei ole kilpailutettu näin paljon ja "pakotettu" erikoistumaan tiettyihin lajeihin hyvin varhain. Meiltä löytyy lukuisia lajeja, joissa järjestetään erilaisia arvokisoja jo alakouluikäisinä. Järjestäjinä toimivat innokkaat ja kilpailuhenkiset aikuiset. Onneksi monet perinteiset ja vastuunsa tuntevat lajit, kuten yleisurheilu, eivät ole lähtenyt mukaan hullutteluun. 

Aikuisten, kuten toimittaja Suvisen, ylläpitämä uhripuhe on vastuutonta ja kertoo paljon heidän omasta maailmankuvasta. Kun nuorilta urheilun harrastajilta vaaditaan lisää uhrauksia ja kovuutta, heidät nähdään helposti objekteina, joilta me aikuiset odotamme aina vain parempia suorituksia. 

Maailman voisi nähdä toisinkin ja myös nuorisourheilun. Lapsia täytyy suojella, eikä saattaa kymmenien miljoonien silmäparien arvioitavaksi. Siksi meillä on ikärajoja urheilussa ja näin tulisi olla ennen kaikkea megatapahtumassa nimeltä olympialaiset.

Skeittaus on yksi niistä lajeista, jossa olympialaisiin saavat osallistua lapset. Nuori laji kärsii selvästi kasvukivuista. Toivon mukaan skeittauksen lajiväki lukee vaikka palasen voimistelun olympiahistoriasta. Voimistelun historia sisältää lukemattomia tapauksia, jossa nuoria lapsia on kaltoinkohdeltu niin fyysisesti kuin henkisesti, jotta he pärjäisivät arvokisoissa. Kaltainkohteluun on yritetty jo vuosien ajan puuttua esimerkiksi nostamalla alaikärajoja arvokisaosallistumisessa. Suomi ja muut sivistysmaat ovat olleet tässä työssä eturintamassa. 

Viimeisin olympialaisten kotimainen kultamitalisti on ampuja Satu Mäkelä-Nummela. Hänen ura jatkuu edelleen yli 50 vuoden ikäisenä. Viimeisimmät suomalaiset olympiamitalistit Matti Mattson ja Mira Potkonen ovat hekin tehneet monipolvisen uran. Potkonen aloitti nyrkkeilyuransa vasta aikuisiällä. Lapsuus kului monipuolisen liikunnan ja urheilun parissa. 

Toimittaja Suviselta voisikin odottaa hieman historiantajua. Olympiamenestykseen ei tarvita kotikouluja, armottumuutta tai lapsitähteyttä.  

Harva urheilu-urasta haaveileva nuori tuskin kokee sellaista tulevaisuutta erityisen hohdokkaana, jossa kaikki on armotonta, raakaa ja hullua sitoutumista. Ehkä me aikuiset voisimme pyrkiä viestimään urheilusta positiivisesti ja jättää uhripuheen vähemmälle. 

Onneksi Hesarin urheilupalstaa tai sosiaalisen median nuorisofutispalstaa eivät lue urheilevat nuoret vaan keski-iän paremmalle puolelle ehtineet isit ja äidit. Me voimme jatkossakin rauhassa kirjoitella futiskentän parkkipaikalla someen tai jopa sanomalehteen kuinka tasapäistävässä Suomessa ei saa nykyään uhrautua rauhassa junioriurheilun puitteissa. Me kun olemme kuitenkin itse uhrautuneet käyttämällä kaiken vapaa-aikamme lastemme kuskaamiseen kilpajoukkueiden harjoituksiin ja eliittisarjan peleihin.