Nuorisourheilun erityisyys

Läheisin inhimillinen kosketukseni jääkiekkoon on Teemu Selänne. Tuijotin hänen naamaansa vuosien ajan intensiivisesti viiksenhaituvat väreillen. Selänteen jättijuliste oli päässyt teinipojan sängyn yläpuolella, siinä se oli sulassa sovussa Slayerin kuvan kanssa.  Sittemmin oma intoni jääkiekkoon pelinä on vähentynyt. Seuraan nykyisin innolla lähinnä toiminnan organisointia nuorisourheilun näkökulmasta.  Laji on onnistunut vuosikymmenten aikana organisoimaan toimintansa poikkeuksellisen taitavasti. Enkä nyt tarkoita sitä 1960-luvulta lähtien tapahtunutta poliittista lobbaustyötä, jonka seurauksena Suomessa on enemmän halleja kuin kuntia. Sen sijaan tarkoitan nuorisojääkiekon harjoitusten organisointia. Nuorisojoukkueille on tarjolla vain rajallinen määrä jääaikaa. Jääkiekolla on ongelmaan nerokas osaratkaisu. Treeneistä merkittävä osa tapahtuu muualla kuin jäällä.  Kestävyysvalmentajan sydän meinää pakahtua, kun läpi vuoden näen jäähallien ympäristössä junnukiekkoilijoita...

13-vuotiaan skeittari Heili Sirviön olympiasuoritus oli hieno. Hattu päästä ja kaikki kunnia.  Samalla jäitä hattuun häntä mediassa kommentoiville toimittajille ja monille muille aikuisille.  Urheilutoimittaja Teemu Suvinen ehti ensimmäisten joukossa menettämään järkensä Sirviön napatessa pistesijan. Helsingin Sanomiin kirjoittamassa jutussaan ( https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010613554.html ) Suvinen toistelee sanoja "kaikkensa antaminen, uhraaminen, raaka, sitoutuminen, hulluus, armottomuus.  Suvisen teksti kuulostaa kovin tutun oloiselta. Samaan jargoniin törmää esimerkiksi eräällä suomalaisella sosiaalisen median nuorisojalkapallosivustolla. Yhteistä palstan kommenteissa ja Hesarin tekstissä on sen taivastelu, ettei Suomessa ymmärretä kuinka poskettoman raaka urheilumaailma on. Meillä pohjolassa homma on aivan liian löysää kansainvälisesti verrattuna. Nyt tarvitaan uhrauksia, perkele! Suvinen päättää artikkelinsa seuraavasti: " Mutta jos Suomessa halutaan menes...