Mitä muut lajit voisivat oppia junnujääkiekosta?

Läheisin inhimillinen kosketukseni jääkiekkoon on Teemu Selänne. Tuijotin hänen naamaansa vuosien ajan intensiivisesti viiksenhaituvat väreillen. Selänteen jättijuliste oli päässyt teinipojan sängyn yläpuolella, siinä se oli sulassa sovussa Slayerin kuvan kanssa. 

Sittemmin oma intoni jääkiekkoon pelinä on vähentynyt. Seuraan nykyisin innolla lähinnä toiminnan organisointia nuorisourheilun näkökulmasta. 

Laji on onnistunut vuosikymmenten aikana organisoimaan toimintansa poikkeuksellisen taitavasti. Enkä nyt tarkoita sitä 1960-luvulta lähtien tapahtunutta poliittista lobbaustyötä, jonka seurauksena Suomessa on enemmän halleja kuin kuntia. Sen sijaan tarkoitan nuorisojääkiekon harjoitusten organisointia.

Nuorisojoukkueille on tarjolla vain rajallinen määrä jääaikaa. Jääkiekolla on ongelmaan nerokas osaratkaisu. Treeneistä merkittävä osa tapahtuu muualla kuin jäällä. 

Kestävyysvalmentajan sydän meinää pakahtua, kun läpi vuoden näen jäähallien ympäristössä junnukiekkoilijoita hölkkäämässä hyvin kevyttä vauhtia. Seurauksena on aerobista matalasykkeistä liikuntaa.  

Tässä todellinen tuhannen taalan vinkki muille lajeille, jotka kamppailevat halli-tai kenttätilojen niukkuuden kanssa. Yhdessä lenkille, nimenomaan kevyelle. Siinä samassa voi rauhassa heittää huulta ja jutella kavereiden kanssa. Se ei onnistu pelillisten harjoitusten tiimellyksessä. 

Suomalaisten urheilevien nuorten ongelma ei ole siinä, etteikö treeneissä olisi riittävästi kuormitusta ja tehoja. Ennemminkin pitäisi saada lisää matalatehoista liikuntaa. Juniorijääkiekossa tämä vaatimus on ilmeisesti ymmärretty. 

Ehkä on siis vihdoin aika pistää Selänteen juliste uudelleen sängyn yläpuolelle. Niin rakastava on nykysuhteeni jääkiekkoon.