Ulkomailla kaikki on paremmin - ainakin juniorijalkapallossa

Kirjoitan tätä tekstiä junassa. Päätepysäkkinä on Malmö. Olen siis "ulkomailla"! Aikamoisen hienoa.  

Ulkomaat on mystinen paikka, ainakin tiettyjen suomalaisten juniorijalkapalloa käsittevien podcastjaksojen tai tiettyjen nettifoorumeiden perusteella. Meidän jalkapallossa piilee kuulemma massiivinen ongelma: liian alhainen nuorisojalkapallon vaatimustaso verrattuna ulkomaisiin seuroihin. 

Väite siitä, että vaatimustaso olisi lähtökohtaisesti erityisen korkea Suomen rajojen ulkopuolella on naurettava, abstrakti, tarkoitushakuinen ja historiaton. Nuorilta suomalaisfutareilta ei ole koskaan vaadittu yhtä paljon kuin 2000-luvulla. Kotimainen jalkapallo on vuosituhannen kuluessa organisoitu vahvasti kilpailutoiminnan ympärille, treenejä on läpi vuoden, try outit arkipäivää ja harrastamisen tahdin määräävät ensisijaisesti aikuiset. Nuoren vastuulla on olla äänessä lähinnä silloin kun häntä vaaditaan ilmoittamaan pätevä selitys sille, ettei ole tulossa treeneihin. 

Nuorilta vaaditaan nykymaailmassa paljon kaikilla elämän osa-alueilla. Ehkei aina pitäisi, ainakaan vapaa-ajan harrastuksissa. Osalla äänekkäimmistä "vaatija-aikuisista" ei ole suhteellisuudentajua. Kun heille argumentoi, että meidän aikuisten tehtävä ei ole jatkuvasti kiristää ruuvia, he kertovat vastalauseena: menepä katsomaan mitä vaaditaan Ajaxin akatemiassa. Samalla he unohtavat, että meillä ei ole Suomessa ainuttakaan ammattimaista jalkapallon nuorisoakatemiaa. Sen sijaan meillä on toimivia harrastusseuroja, joiden toiminnan lähtökohdat ovat kaikilta osin aivan erilaiset. 

Nuorisourheilun tärkein asia on hauskanpito ja innostuneisuus. Parhaimmillaan osa nuorista on niin innostuneita, etteivät he malttaisi olla hetkeäkään liikkumatta ja urheilemasta. Motivaatio on lähes maaninen ja valmentajan tai vanhemman täytyy ennemminkin jarruttaa. Sitten on myös porukka, joka tykkää paljon urheilusta, mutta se ei ole heille koko elämä. Iso osa suomalaisen jalkapallon nuorista harrastajista on varmasti lähempänä jälkimmäistä pelaajatyyppiä ja siinä ei ole mitään pahaa.

Kenen etua palvelee ajatus, jossa valmentajan lähtökohtana on, että nuorilta täytyy jatkuvasti vaatia lisää. Tuskin ainakaan jälkimmäisen harrastajaryhmän. Eikä jatkuva huutaminen ja vaatiminen helpota myöskään supermotivoituneiden tilannetta.

Ehkä seurojen kannattaisi järjestää toisinaan omia harjoituksia eniten vaatimustasosta vouhottaville vanhemmille tai junnuvalmentajille. Näissä "aikuisten harjoituksissa" rima nostetaan luonnollisesti niin ylös, että kaikki varmasti yrittävät parhaansa. Valmentaja ei ole minuuttiakaan hiljaa vaan kannustaa negatiivissävytteisillä vaatimuksillaan tekemään asiat aina hieman paremmin, koska muutenhan urheilijat eivät pysty saamaan itsestään irti parastaan. Ja jos menee oikein löysäilyksi niin väliin voi huutaa vielä muutamat äijämäisesti argumentoidut "vitut", jotta kaikki aivan varmasti ymmärtävät riman olevan taivaissa. 

Kun aikuiset asetetaan heille järjestetyissä harjoituksissa nuorten rooliin keskelle vaatimussirkusta, ehkä osa heistä ymmärtää tilanteen naurettavuuden. Ei vaatimustaso synny esimerkiksi siitä, että valmentaja on jatkuvasti äänessä. Hyvä valmentaja ymmärtää olla hiljaa. Vaatimustason asettaa nuori urheilija itse omassa päässään eikä toistuvasti puheillaan sitä vaativa valmentaja. 

Koko oletus suomalaisen juniorijalkapallon liian alhaisesta vaatimustasosta kertoo valmentajan heikosta luottamuksesta nuoriin ja heidän yritteliäisyyteen. Jos valmentaja luottaa riittävästi nuorten omaan sisäiseen motivaatioon ja heidän kykyynsä asettaa itse itselleen sopivat tavoitteet, hänen ei jatkuvasti tarvitse keskittyä riittävän vaatimustason kontrollointiin. 

Nuoret eroavat keskimäärin aikuisista paitsi fyysisiltä omininaisuuksiltaan, mutta myös henkisellä kapasiteetilltaan. Aivot ovat vasta kasvuvaiheessa ja moni nuori kamppailee mieleen liittyvien haasteiden kanssa. 

Nuorilla ei ole välttämättä vielä riittäviä keinoja käsitellä erityisen paineistettuja tilanteita ja siksi valmentajien ei myöskään tulisi toistuvasti vaatia heitä ylittämään itseään. Pahimmillaan liiallinen vaatiminen voi kääntyä kasvavan nuoren aivoissa henkisen väkivallaksi kokemukseksi esimerkiksi joutumalla silmätikuksi. 

Puhe vaatimustason nostamisesta ja vertaamisesta ulkomaiden vastaavaan on urheilumaailman paskapuhetta. Vaatimustason nostamisen sijaan valmentajan tulisi keskittyä siihen, että hän luo olosuhteet, joissa valtaosa treeneistä tapahtuu nuoren omalla mukavuusalueella. Kun treenaaminen tapahtuu pääsääntöisesti omalla mukavuusaluella, vältetään ylikuormitusta ja mahdollistetaan pitkän aikavälin kehitys. Nuorten valmentamisessa olennaista ei ole ruuvin jatkuva kiristäminen vaan maltti.