Vanhempien "sekoilussa" on yhteisöllistä voimaa - lisää sitä!

"No niin, taas toi faijavalmentaja sekoilee ja suosii omaa jälkikasvuaan. Meikäläisen poikaa syrjitään rajusti! Kohta lähtee joukkue vaihtoon." 

Kuulostaako tutulta turahdukselta urheilukenttien laidalta? 

Tottakai isä- ja äitivalmentajat suosivat välillä omaa jälkikasvuaan. Tämä on mahdollista ennen kaikkea joukkuelajeissa. Toisaalta monien valmennuksellisten ratkaisujen oikeaksi perusteleminen on ylipäätään hankalaa joukkuelajeissa, vaikka valmentaja ei olisi kenenkään vanhempi. Näin ollen suosimisen konkreettinen osoittaminen muiden taholta on hankalaa. 

Me vanhemmat haluamme lastemme parasta ja se ohjaa tiedostettuja ja tiedostomattomia ratkaisujamme kaikilla elämän osa-alueilla, myös silloin kun valmennamme. Suosimisessa on kyse biologiasta, inhimillisyydestä ja ehkä jopa evoluutiosta. 

Vaikka suosiminen ei ole tavatonta yksittäisissä tilanteissa, kokonaisuutena valmentajina toimivat vanhemmat ovat kuitenkin kullanarvoisia. 

Vanhemmat, jotka toimivat valmentajina tai muussa vapaaehtoisroolissa urheiluseuroissa, luovat rajun määrän yhteisöllisyyttä ja välittämistä suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Jon Yates nostaa erinomaisessa kirjassaan "Fractured" esille Pohjoismaat maailmankolkkana, jossa yhteisöllisyys on edelleen voimissaan, toisin kuin monissa muissa yhteiskunnissa. Yatesin mukaan vahvalla pohjoismaalaisella kansalaisyhteiskunnalla, jonka perustan urheiluseurat muodostavat, on suuri rooli ihmisten välisten luottamuksen ja yhteisöllisyyden synnyttämisessä.

Vanhempivalmentajat ja heidän "sekoilu" muodostaa suomalaisen nuorisourheilujärjestelmän korvaamattoman peruspilarin. Suomalainen kansalaisyhteiskunta ei olisi näin toimiva ilman nykyisen kaltaisia urheiluseuroja, joissa vanhemmat toimivat aktiivisesti. Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi yleisurheiluyhteisö on täynnä ihmisiä, joista on oman jälkikasvun harrastamisen myötä kuoriutunut omistautuneita lasten- ja nuorten ryhmien valmentajia. Liekki palaa niin roihuavasti, että omien lasten lopetettua moni jatkaa silti valmennusuraansa. 

Jos olet lukenut tähän saakka, et varmasti ylläty kun paljastaudun itsekin isävalmentajaksi. Olen ollut mukana niin yksilö- kuin joukkuelajeissa. Ymmärrän toiminnan sisällä olevana hyvin sen kritiikin, jota vanhempivalmentajat saavat kenttien laidoilla. Minusta toimintaa on syytäkin arvioida kriittisesti. 

Nuorilla sekä heidän vanhemmilla täytyy olla oikeus tuoda esille näkemyksensä, jos he kokevat isä- ja äitivalmentajien toiminnan olevan epäreilua. Mikään järjestelmä ei tietenkään ole ongelmaton ja siksi muutosten aikaansaamiseksi valmentajien täytyy kestää reilu kritiikki. Reilu kritiikki ei kuitenkaan ole sitä, että olet automaattisesti huono hommassasi jos lapsesi on mukana valmentamasi ryhmän toiminnassa. 

Paradoksaalista on, että suurin kärsijä saattaa joissain tilanteissa olla nimenomaan valmentajien oma lapsi. Joukkuelajeissa valmentajavanhemman toiminta saattaa asettaa nuoren ristiriitaiseen ja hankalaan tilanteeseen. Teini-ikäisenä lojaliteetti kavereita kohtaan tyypillisesti kasvaa ja omia vanhempia kohtaan vähenee. Jos kaverit alkavat syyttelemään esimerkiksi suosimisesta, nuori joutuu epäreiluun tilanteeseen ja on ikään kuin kahden tulen välissä.

Kenenkään perheenjäsenen etu tuskin on, jos urheiluharrastus saa liian suuren roolin vanhempien ja lasten vuorovaikutussuhteessa. Vanhempi ei voi olla nuorelle ensisijaisesti valmentaja vaan nimenomaan isä tai äiti. Kun vanhemman ja valmentajan roolit menevät sekaisin, vaarana on liian tarkka kontrollointi. Siksi ennen kaikkea yksilölajeissa valmentajana toimivan vanhemman kannattaisi ottaa mahdollisimman avoin rooli suhteessa muihin valmentajiin ja urheilijoihin, jotta oma kupla ei ole liian tiivis ja urheilu ei vie liikaa tilaa muilta perhe-elämän suhteilta.