Nuorisourheilun erityisyys

Läheisin inhimillinen kosketukseni jääkiekkoon on Teemu Selänne. Tuijotin hänen naamaansa vuosien ajan intensiivisesti viiksenhaituvat väreillen. Selänteen jättijuliste oli päässyt teinipojan sängyn yläpuolella, siinä se oli sulassa sovussa Slayerin kuvan kanssa.  Sittemmin oma intoni jääkiekkoon pelinä on vähentynyt. Seuraan nykyisin innolla lähinnä toiminnan organisointia nuorisourheilun näkökulmasta.  Laji on onnistunut vuosikymmenten aikana organisoimaan toimintansa poikkeuksellisen taitavasti. Enkä nyt tarkoita sitä 1960-luvulta lähtien tapahtunutta poliittista lobbaustyötä, jonka seurauksena Suomessa on enemmän halleja kuin kuntia. Sen sijaan tarkoitan nuorisojääkiekon harjoitusten organisointia. Nuorisojoukkueille on tarjolla vain rajallinen määrä jääaikaa. Jääkiekolla on ongelmaan nerokas osaratkaisu. Treeneistä merkittävä osa tapahtuu muualla kuin jäällä.  Kestävyysvalmentajan sydän meinää pakahtua, kun läpi vuoden näen jäähallien ympäristössä junnukiekkoilijoita...

13-vuotiaan skeittari Heili Sirviön olympiasuoritus oli hieno. Hattu päästä ja kaikki kunnia.  Samalla jäitä hattuun häntä mediassa kommentoiville toimittajille ja monille muille aikuisille.  Urheilutoimittaja Teemu Suvinen ehti ensimmäisten joukossa menettämään järkensä Sirviön napatessa pistesijan. Helsingin Sanomiin kirjoittamassa jutussaan ( https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010613554.html ) Suvinen toistelee sanoja "kaikkensa antaminen, uhraaminen, raaka, sitoutuminen, hulluus, armottomuus.  Suvisen teksti kuulostaa kovin tutun oloiselta. Samaan jargoniin törmää esimerkiksi eräällä suomalaisella sosiaalisen median nuorisojalkapallosivustolla. Yhteistä palstan kommenteissa ja Hesarin tekstissä on sen taivastelu, ettei Suomessa ymmärretä kuinka poskettoman raaka urheilumaailma on. Meillä pohjolassa homma on aivan liian löysää kansainvälisesti verrattuna. Nyt tarvitaan uhrauksia, perkele! Suvinen päättää artikkelinsa seuraavasti: " Mutta jos Suomessa halutaan menes...

"No niin, taas toi faijavalmentaja sekoilee ja suosii omaa jälkikasvuaan. Meikäläisen poikaa syrjitään rajusti! Kohta lähtee joukkue vaihtoon."  Kuulostaako tutulta turahdukselta urheilukenttien laidalta?  Tottakai isä- ja äitivalmentajat suosivat välillä omaa jälkikasvuaan. Tämä on mahdollista ennen kaikkea joukkuelajeissa. Toisaalta monien valmennuksellisten ratkaisujen oikeaksi perusteleminen on ylipäätään hankalaa joukkuelajeissa, vaikka valmentaja ei olisi kenenkään vanhempi. Näin ollen suosimisen konkreettinen osoittaminen muiden taholta on hankalaa.  Me vanhemmat haluamme lastemme parasta ja se ohjaa tiedostettuja ja tiedostomattomia ratkaisujamme kaikilla elämän osa-alueilla, myös silloin kun valmennamme. Suosimisessa on kyse biologiasta, inhimillisyydestä ja ehkä jopa evoluutiosta.  Vaikka suosiminen ei ole tavatonta yksittäisissä tilanteissa, kokonaisuutena valmentajina toimivat vanhemmat ovat kuitenkin kullanarvoisia.  Vanhemmat, jotka toimivat valmen...

Kirjoitan tätä tekstiä junassa. Päätepysäkkinä on Malmö. Olen siis "ulkomailla"! Aikamoisen hienoa.   Ulkomaat on mystinen paikka, ainakin tiettyjen suomalaisten juniorijalkapalloa käsittevien podcastjaksojen tai tiettyjen nettifoorumeiden perusteella. Meidän jalkapallossa piilee kuulemma massiivinen ongelma: liian alhainen nuorisojalkapallon vaatimustaso verrattuna ulkomaisiin seuroihin.  Väite siitä, että vaatimustaso olisi lähtökohtaisesti erityisen korkea Suomen rajojen ulkopuolella on naurettava, abstrakti, tarkoitushakuinen ja historiaton. Nuorilta suomalaisfutareilta ei ole koskaan vaadittu yhtä paljon kuin 2000-luvulla. Kotimainen jalkapallo on vuosituhannen kuluessa organisoitu vahvasti kilpailutoiminnan ympärille, treenejä on läpi vuoden, try outit arkipäivää ja harrastamisen tahdin määräävät ensisijaisesti aikuiset. Nuoren vastuulla on olla äänessä lähinnä silloin kun häntä vaaditaan ilmoittamaan pätevä selitys sille, ettei ole tulossa treeneihin.  Nuorilta vaa...